Tekstit

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Kuva
En ymmärrä. Milloin ihmeessä opinkaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, etten olekaan elämäni aikana kokenut ainuttakaan psykoosia? Ja niin kuin niitä kaikkien lääkäreiden mukaan on ollut lukuisia. Vaikken koskaan väärää diagnoosiani, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, itsessäni tunnistanutkaan, puhuin silti aina läpikäyneeni psykooseja. Puhuin traumaperäisestä psykoosialttiudesta. Eikä tajuntaani meinaa vieläkään mennä sekään, ettei minun oikeasti enää tarvitse taistella hoitavan tahon tuulimyllyjä vastaan. Minä todellakin olen tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Vihdoinkin. Kaikkien tuskaisten viidentoista vuoden jälkeen, jolloin sisimpäni on tuota ymmärrystä osakseen kirkunut.
Edellinenkin blogitekstini, Psykoosioravanpyörästä perhoseksi, tulisi näin ollen kirjoittaa uudenlaiseen muotoon. Ei. Minun tapauksessani ei siis ole ollut milloinkaan kyse psykoositilasta. Ei liioin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Juuri eilen postitse saamassani lääkärinlausunnossakin lukee seura…

Psykoosioravanpyörästä perhoseksi

Kuva
Minusta piti tulla kokemusasiantuntija, mutta päädyin matkani varrella valitsemaan toisin. Päätin nyt kuitenkin jakaa blogissani sen tarinan, mitä minun oli tarkoitus jakaa eteenpäin kokemusasiantuntijan roolissa. Miltä tuntuukaan olla kuin elävältä haudattu 15 vuoden ajan? Miltä tuntuu, kun mieli pirstoutuu kymmenen kertaa väärän diagnoosin vuoksi, kun sinua ei yksinkertaisesti nähdä, kuulla ja ymmärretä? Miltä tuntuukaan, kun vapaudut haudastasi takaisin elämään? Tai pikemminkin vapaudut elämään ylipäätään ensimmäistä kertaa eläissäsi. Elämään siten, että voit tuntea sellaiset siivet selässäsi, jotka oikeasti kantavat silloinkin, vaikka jalkasi toisinaan tuntuisivatkin huterilta.
Tahdon jakaa nyt tämän tarinani kokonaisuudessaan, sillä uskon sen joskus löytävän edes yhden sellaisen vastaanottajan, joka voi saada tarinastani ehkä jotain tärkeää vertaistukea. Ehkä tarinani joskus tavoittaa jonkun hoitavan tahon siten, että ainakin yhdet silmät avautuvat näkemään tarinassani jotain s…

Psykiatrini, kuin taivaan lahja

Kuva
Kävin eilen psykiatrini vastaanotolla. Jouduin jälleen toteamaan, miten valtavan lahjan sainkaan vuosi sitten osakseni, kun sekä hoitajani että lääkärini psykiatrian poliklinikalla vaihtuivat. Ei kiitollisuudelleni yksinkertaisesti löydy sanoja. Niin suurta se on.

Tapasimme lääkitysasioideni vuoksi, mutta toki samalla hän tahtoi tietää kuulumisistani. On huikeaa nähdä lääkärin kasvoilta ja kuulla hänen sanoistaan ja äänensävystään kaikki se, kuinka hän aidosti iloitsee kaikista vuoden saavutuksistasi. Kuinka saat tuntea lääkärin olevan ylpeäkin sinusta ja siitä työstä, mitä itsesi kanssa olet saanut aikaan. Ja kuinka sydäntä lämmittävää on sekin, kun jo ensimmäinen katsekontakti tapaamisissa sisältää mitä syvintä ymmärrystä. Kaikkea sitä ymmärrystä, jota osakseni hoitavalta taholta niin kovasti kaipasin kaikki ne viisitoista vuotta, jolloin kannoin väärää psykiatrista diagnoosia kontollani, mutta mitä vaille kuitenkin valitettavasti aina jäin.
Tämä upea lääkärini ei ainoastaan tapaa …

Kauan kaivattu lääkityksen purkaminen

Kuva
Olen jo aiemmin kirjoittanut herkistyneeni lääkkeilleni joita käytän. Tämän jälkeen olen saanutkin lääkärin myönnytyksestä tehdä vähennyksiä kahden lääkkeeni osalta. Loppukuusta tapaan lääkärini asian tiimoilta uudelleen ja katsomme, josko seuraava vähennysaskel olisi jo paikallaan. Vaikka tosiaan onkin niin, että joskus traumaperäiseen stressihäiriöön ja dissosiaatiohäiriöön saatetaan käyttää vastaavia lääkkeitä, kuin mitä itse olen nyt vuosikausia syönyt, niin siitäkin huolimatta tämä lääkecocktail on voinut minun kohdallani olla jopa täysin turha. Sitä ei oikeastaan kukaan voi varmuudella sanoa. Lääkitys ei joka tapauksessa ole estänyt mieleni pirstoutumisia silloin, kun traumamuistot ovat kaikessa äärimmäisessä kivussaan kuohuneet ylleni tsunamin lailla. Ja koska nyt olen päässyt eheytymisessäni jo pitkälle, ja olkoonkin että dissosiaatio on vielä olemassa, niin lääkitystäni voidaan nyt purkaa turvallisin mielin. Toki purkamisen tulee tapahtua hyvin varovaisesti. Pienin askelin.

Joskus pitää osata sanoa ei

Kuva
Minussa on muhinut ajatus, joka saavutti eilen päätöasteensa. Suunnitelmani ensi vuoden suhteen menivät tyystin uusiksi, sillä ei minusta nyt tulekaan kokemusasiantuntijaa, vaikka se vielä pitkin syksyä tuntuikin hyvältä ja oikealta suunnalta elämälleni. Matkan varrella kuitenkin tapahtui jotain sellaista, mikä avasi silmäni sille, että minun suuntani on jokin muu. Mikä muu se on, sitä en vielä tiedä, mutta uskon sen avautuvan eteeni ennen pitkää. Se avautuu ennemmin tai myöhemmin. Ehkä hetken olen tässä hieman tyhjän päällä, mutta toisaalta tunnen suunnatonta helpotusta ja keveyttä päätöksentekoni jäljiltä.
En minä yksinkertaisesti voisi toimia kokemusasiantuntijan tehtävissä. Ymmärsin traumatisoituneeni viidentoista vuoden sairaalaoravanpyöräni pyörteissä niin pahoin, etten kykenisi toimimaan esimerkiksi vertaistukena kenellekään. Tiedostan sen tosiasian, että vertaistukitoiminnasta voisi aiheutua minulle sellaisia triggereitä, jotka repisivät avoimiksi sellaisiakin haavoja, jotka …

Suojelusenkeli

Kuva
En se ollut minä, joka itki lapsensa raakaa ja julmaa kuolemaa jouluna 23 vuotta sitten. En se ollut minä, joka itki veljensä, sukulaisensa tai elämänkumppaninsa kuolemaa. En se ollut minä, joka itki lapsensa valtavaa kärsimystä ja menetyksen tuskaa. En se ollut minä, mutta olin kuitenkin. Olin sitä jopa enemmän kuin ihminen, joka oli juuri menettänyt rakkaista rakkaimman ystävänsä. Kuinka minun olisikin kuulunut surra vain omaa suruani, sillä siinäkin olisi ollut aivan riittävä kuorma kannettavakseni. Sitä en kuitenkaan osannut tehdä, vaan surin sen sijaan toisten ihmisten surua. Patosin oman suruni syvälle sisimpääni ja kasvatin sen suojaksi mitä järeimmän panssarin. Ilman sitä, en olisi kyennyt toisten surua suremaan. Ja sen koin ikään kuin velvollisuudekseni. Kuinka luulinkaan siten auttavani muita. Että aivan kuin heidän surunsa kevenisi sen myötä, kun minä otan osan siitä omille harteilleni.
En se ollut minä, joka näki veitsen viiltävän hänen kurkkunsa. En se ollut minä, joka n…

Lääkkeille ja alkoholille herkistyminen

Kuva
Olen ollut jo jonkin aikaa herkistynyt lääkkeille. Ainakin psyykenlääkkeille. Kyllähän niistä on aiheutunut minulle väsymystä ennenkin, mutta nykyinen väsymykseni tuntuu jo sairaalloiselta. Saatan nukkua kymmenen tunnin yöunet, ollen siltikin aivan silmät ristissä herätessäni, ja aamulenkki koirani kanssa on vaivalloista. Pitkistä yöunista huolimatta joudun myös ottamaan torkkuja päivisinkin. En myöskään meinaa kyetä käyttämään lainkaan sellaisia lääkkeitä, jotka ennen ovat sopineet minulle aivan hyvin, ja joilla on loppujen lopuksi ollut suhteellisen lievä vaikutuskin. Tuntuu ihan hullulta, että pienikin annos lääkettä, joka ennen on toiminut minulla rauhoittavasti ahdistuksen keskellä, laittaa minut nykyään piankin nukahtamaan ja aiheuttaa tokkuraisen olon vielä seuraavaksi päiväksikin.
Puhuimme aiheesta psykiatrian poliklinikan hoitajani kanssa viime perjantaina. Hän hymyili, kun kerroin asiastani. Hän vastasi, että usein onkin niin, että kun ihminen alkaa voida paremmin, voidaan …