Tekstit

Eron kipua ja kauneutta

Kuva
Heräsin tänään tyhjään tunteeseen. Sellaiseen tunteeseen, jota en ole koskaan aiemmin kokenut. Eroja olen kokenut ennenkin, mutta tämänkaltainen tyhjyys on minulle jotain aivan uutta. Aivan kuin tyhjyys ei kuitenkaan olisi tyhjyyttä. Aivan kuin siellä asuisivat kaikkein kauneimmat kyyneleeni. Kauneimmat ja kiitollisimmat. Ja kuinka nyt saan kantaa siellä entistäkin enemmän kiitollisuuden kyyneliä. Kiitollisuutta kaikista yhteisistä vuosista. Kaikesta kivusta ja surusta, kaikesta onnesta ja naurusta. Kaikesta. Kiitollisuutta siitä, että olen saanut rakastaa. Että olen saanut kokea niin valtavan suuren rakkauden. Kiitollisuutta siitäkin, että uskalsin myös päästää irti silloin, kun aika on kypsä.
Ei tämä ole helppoa. En ole vielä edes kyennyt ottamaan kihlasormusta pois sormestani. Enkä sitä itseltäni aio edes vaatia. Sen aika tulee silloin kun olen valmis. En aio vaatia itseltäni mitään. Nyt on aikani olla mitä armollisin itseäni kohtaan. Tehdä surutyöni ja luopumisprosessini juuri si…

Pysähdyttäviä kysymyksiä

Kuva
Olen viime aikoina joutunut pysähtymään suurienkin asioiden äärelle elämässäni. Mitä tarvitsen? Mitä haluan? Mitä kaipaan? Mikä on parhaaksi minulle itselleni? Joskus ennen noita kysymyksiä miettiessäni, en useinkaan saanut niihin selkeää vastausta, vaan vastaajina toimivat aina jotkin traumaosistani. Nytkin olen kuulostellut itseäni hyvin tarkoin. Olen kaivamalla kaivanut sisintäni ja kysynyt kysymistäni, että puhuuko jokin osa minussa nyt sellaista kieltä, mikä olisi ristiriidassa sen suhteen, miten eheä osani näkee sekä itseni että elämäni.
Nyt kuitenkin, kun tiedostan sen, että se osa joka minussa nyt kysymyksiä kysyy ja niihin vastailee, on eheä osani, tuntuu se jopa hieman pelottavalta. Pelottavalta siksi, koska se tuntuu niin vieraalta. Tuntuu vieraalta osata kysyä tärkeitä kysymyksiä itseltään siten, että kykenet niihin vieläpä vastaamaankin. Ja vastaamaan eheällä osallasi siitäkin huolimatta, että vastaukset tekisivät kipeääkin. Että jokin vastaus tarkoittaisi sitä, että saa…

Oikeanlainen kohtaaminen suljetulla osastolla

Kuva
Kirjoitin entisessä blogissani paljonkin negatiivisista kokemuksistani psykiatrisissa sairaaloissa. Tahdon kuitenkin niiden sijasta jakaa nyt tämän vanhan tekstini, jossa kerron että olen saanut kohdata siellä hyvääkin. Olen ”urani” varrella saanut kohdata myös mm. sellaisia hoitajia, jotka ovat jääneet mieleeni ikiajoiksi positiivisessa mielessä. Kaikkein tuoreimpana ja ehkä tärkeimpänäkin muistan erään hoitajan viimeisimmältä sairaalahoitojaksoltani. Se tapahtui reilu vuosi sitten.
Syy siihen, miksi mieleni viime vuonna pirstoutui, sisältää sen verran yksityisiä asioita, että niistä en tahdo kertoa blogissani. Mieleni kuitenkin pirstoutui. Traumatriggereistä syntynyttä kaaosta edelsi possessiotranssimaista kirjoittamista ja dissosiatiiviseen transsiini kuuluvaa laulamista, kunnes paketti oli valmis ja sairaalahoitojakso jälleen edessä. Sitä ei voinut estää, sillä vielä ei ole olemassa sellaista paikkaa, jossa ihminen voisi eheytyä turvallisesti ilman suljetun osaston karuutta ja jo…

Salaisuuden taakka

Kuva
Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä minussa tapahtui erittäin vakava dissosioituminen. Toki rakenteellinen dissosiaatio oli ollut matkassani jo varhaisista lapsuusvuosistani lähtien, mutta tuolloin minussa syntyi sellainen osa, joka kantoi mukanaan mitä suurinta salaisuutta. Salaisuutta, joka piti sisällään äärimmäistä pelkoa. Se oli äärimmäistä siksi, että olin salaisuuteni kanssa aivan yksin. Häpeä, joka jo valmiiksi oli pureutunut luihini ja ytimiini, kasvoi huippuunsa pelkoni keskellä.
Jakauduin ikään kuin kahdeksi eri ihmiseksi. Toinen ihminen eli näennäisesti normaalia elämää, mutta toinen osa pelkäsi jokaista askeltakin. Se osa minussa, joka puski elämässä eteenpäin, kykeni toisinaan jopa tyystin kieltämään tuon pelko-osani olemassaolon, mutta hetkittäin kielletty osa kuitenkin puski itsensä päivänvaloon siten, että sen hätähuudot saavuttivat tietoisuuteni. Se oli murskaavaa, ja jouduin ponnistelemaan valtavasti sen eteen, että sain jälleen kulissini kuntoon.
Salaisuudet, jos ne s…

Rakas, rakas lääkärinlausunto

Kuva
Kirjoitin allaolevan tekstin, Väärä diagnoosi, viime keväänä. Luin sen tänään pitkästä aikaa. Olin tuolloin jo tullut melko tärkeiltäkin osin nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla, mutta vielä jouduin kuitenkin olemaan hieman taisteluasemissa. Jatkuvassa puolustusvalmiudessa, sillä enää en kyennyt hyväksymään kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosia harteilleni. Tunsin niin vahvasti, että kipurajani kaikesta kokemastani oli niin täynnä, etten suostunut enää vastaanottamaan itselleni mitään sellaista, mitä en tunne omakseni.
Luettuani tämän kirjoittamani tekstin, tunsin suurta ylpeyttä itsestäni. Ylpeyttä siitä rohkeudesta, jolla uskaltauduin tänä vuonna ikään kuin uhmaamaan tuulimyllyjä, ja siten raivaamaan tieni kohti valtavaa muutosta. Niin minussa itsessäni, kuin myös hoitosuhteissani hoitajani ja lääkärini kanssa. Oma rohkeuteni yksin ei tietystikään tähän ole riittänyt, vaan rohkeus on tarvinnut vastapuolekseen empatialla ja ymmärryksellä varustettua a…

Itkettävä palaute lääkäriltä

Kuva
Viime viikon aikani psykiatrin vastaanotolla peruuntui, joten tapasin hänet vasta eilen. Vaikka olenkin jo tullut kuluneen vuoden aikana, kaikkien tuskaisten vuosieni jälkeen nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi psykiatrian poliklinikalla uuden hoitajani ja tämän lääkärini myötä, olin jälleen valmistautunut puolustamaan itseäni. Ikään kuin puolustamaan kaikkea sitä, mitä olen yrittänyt selittää jo vuosikaudet, ja mitä itsestäni tämänkin vuoden puolella olen oivaltanut. Mitä olen oivaltanut vaikeista sairastumisistani, mieleni pirstoutumisista, koko elämänmittaisen haavan matkastani ja sen vaikutuksista nykyelämääni ja kaikkeen siihen, millainen ihminen minä olen. Miksi tapani ajatella, tuntea ja käyttäytyä, ovat juuri sellaisia kuin ovat. Olin valmistautunut siksikin perusteellisesti, koska olihan meidän tarkoitus käydä läpi varsin tärkeitä asioita: Lääkärin lausunto kuntoutustukea varten taas yhdeksi vuodeksi eteenpäin, sekä lausunto Kelan kuntouttavaa psykoterapiaa varten.
Olin prin…

Jospa annettaisiin vaan olla

Kuva
En voi olla palaamatta tilanteeseen, jolloin erään todella vaikean, hätäisen ja itkuisen hetkeni keskellä ystäväni totesi: ”Niin kauan kuin ryvet noissa traumoissasi, niin kauan kuin takerrut uhrin asemaan, et voi parantua. Se kaikki on vain yhden ja pienen oivalluksen päässä, ja irtipäästämisen jälkeen et tarvitse mitään terapioita.” Nuo sanat ovat kummitelleet mielessäni ja yhä ne tuntuvat pahalta. Ne tuntuvat pahalta siitäkin huolimatta, etten lainkaan tuomitse ystävääni. En liioin väitä hänen olevan väärässä, sillä hän on voinut kokea itselleen sopivaksi juuri tuollaisen ”oivalluksen” polun. Ei kaikkien asioiden käsittely vaadi vuosikausien terapioita. Eikä jokainen ihminen traumatisoidu sillä tavoin, että niihin mitään ulkopuolista apua tarvittaisiin.
Mutta miksi nuo sanat sitten tuntuivat ja tuntuvat yhä minusta kurjilta? Ehkä siksi, että niin usein apua pyytäessäni olen tullut väärinymmärretyksi. Kuinka silloin kun mieleni on ollut valtavasta kivusta särkynyt, takauma-aaltoje…