Tekstit

Pelkäävän osan kuiskaus

Kuva
En olisi uskonut tämän päivän milloinkaan koittavan. En olisi uskaltanut unelmoidakaan siitä, että minusta, näkymättömäksi ja kuulumattomaksi lyödystä, voisi vielä jonain päivänä syntyä ihminen, jolla todellakin on oma äänensä ja omat uudet kasvonsa. Sellainen ääni, joka vahvana kantaa omaa tarinaansa, sitä häpeilemättä, sitä itsekään enää pelkäämättä. Sellaiset kasvot, jotka uudenlaisen elämän valo on historian tuhkasta puhdistanut. Kasvot, joiden liikaa nähneissä silmissä loistaa usko elämään. Usko siihen, että kaikesta voi selviytyä. Ja kasvot, jotka ovat oppineet jälleen hymyilemään.
En minä olisi vielä joitakin aikoja sitten uskonut tämän päivän vielä koittavan. En suurimmissakaan unelmissani. Niin valtava merkitys on ollut sillä, että viimeisen vuoden aikana olen vihdoinkin, kaikkien vuosieni jälkeen, tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Ihminen todellakin tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen, puhumattakaan siitä, että kun on aika syntyä uudelleen, ei kukaan voi syntyä n…

Rukoilin itselleni armokuoleman

Kuva
Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni kuolemakokemuksestani. Miltä kipurajan ylittyminen tuntuukaan. Miltä tuntuu se hetki, kun kaikki kokemasi on ollut sinulle liikaa. Miltä tuntuu se, kun jokainen solusi kirkuu sellaisen armon puoleen, että saisit yksinkertaisesti vain kuolla pois. Kun et enää jaksa. Kun et kuitenkaan ikimaailmassa kykenisi tekemään mitään itsellesi, mutta rukoilet osaksesi armokuolemaa. Että olisi olemassa jokin ihmeellinen Jumala, joka valtavan kärsimyksesi voisi siunaten lopettaa. Suurempaa rukouksenkaltaista en ole milloinkaan kokenut, kuin kuukausi sitten psykiatrisessa sairaalassa. Siellä minä itkin ja huusin armokuoleman puoleen. Liika todellakin oli liikaa.
Se miten olen eheytynyt viimeksi kuluneen vuoden aikana, on ollut jotain aivan mieletöntä. Se on ollut sanoinkuvaamatonta. Vauhtikin on ollut melkoinen. Ehkä todella on niin, kuten olen todennut jo aiemminkin, että on olemassa jokin hyvää tarkoittava korkeampi voima, joka minunkin elämässäni vihdoinkin …

Ylitin mustimman virtani

Kuva
Kolme viikkoa sitten lopetin blogitekstini sanoihin: ”Liika on liikaa. Kenelle tahansa.” Tuolloin en olisi osannut uskoa, että se minkä olin jo kokenut liiaksi, mikä minut oli murjonut tuhansiksi sirpaleiksi, voisi ylittää vielä yhden kynnyksensä. Että vielä on olemassa kipua mitä en tunne. Että vielä on olemassa jokin sellainen kirkuva tuska, joka minun tulee kokea, ennen kuin voin olla lopullisesti vapaa menneisyyden kahleistani. Että ne solut minussa, jotka armoa ovat anoneet, todellakin voivat väistyä kuolemaan sellaisen ihmeen edessä, joka herättää minut niin voimallisen liekin lailla syttymään ja hehkumaan uuden elämän mittaamattoman arvokasta lahjaa, ettei sitä kenenkään ihmisen kirjoituslahjat ikinä saattaisi sanoiksi pukea. Ei. En olisi uskonut, että vielä minä joudun kohtaamaan kaikkein pahimman painajaiseni silmästä silmään, jotta sen myötä jokin sellainen ydin minussa voi murtua, mikä mahdollistaa elämääni avautuvaksi jotain niin äärimmäisen kaunista ja runsasta, että kai…

Kun ihme puuttuu peliin

Kuva
Joskus se yksi lyönti on viimeinen. Se voi murtaa kipurajan siten, että tuon viimeisen särkymisen myötä ihminen oivaltaa oman todellisen vahvuutensa. Siinä sirpaleidensa äärellä. Oivaltaa sisimmästään jotain niin ihmeellistä, ettei sen jälkeen lyönnitkään enää satuta. Ne eivät yksinkertaisesti osu enää maaliinsa. Kyllä. Tiedän sen tunteen, kun lyötyä lyödään. Joko teoin tai sanoin. En tarkoita tässä fyysistä väkivaltaa ja konkreettisia iskuja, vaan lyöntejä on monenlaisia. Olen tässä hetkessä erittäin kiitollinen viimeisimmästä lyönnistä, joka sivalsi sisäisen lapseni ja repi auki vanhojakin haavojani vuotaviksi. Olen kiitollinen, sillä sen myötä kipurajani täyttyi ja sain oivaltaa oman arvoni siten, että koen eläväni nyt niin vahvaa hetkeä elämässäni, että näillä eväillä minun on mitä hienointa jatkaa kasvun matkaani yhä edelleen.
Kaikki se kipu ja tuska, mitä yhteiskunta on osakseni muidenkin traumojeni vuoksi langettanut, on äärimmäistä. Ei sen alla yksinkertaisesti kykene kulkema…

Elefantin paino

Kuva
Usein ollut luullut, että tämä on The End, muttei ollut vielä aikani tulla osaksi virtaa. Usein olen luullut kuolevani kivun alle, varsinkin kun kukaan ei ole sitä nähnyt. Kun korvat ovat sulkeutuneet tuskan huudoiltani. Liikaa. Aivan liikaa on mahtunut matkaani. En millään tavoin kykenisi sanoittamaan sen elefantin painoa, jonka harteilleni olen saanut. Paljon sen paino on jo keventynyt sen myötä, kun vihdoinkin viime vuonna tulin ymmärretyksi ja kipuni sai syntyä näkyväksi ja kuuluvaksi. Siltikin, kuten hoitajani psykiatrian poliklinikalla viime tapaamisellamme sanoikin, niin eroprosessini voi avata vanhojakin haavoja vuotaviksi. Ja niin se todellakin teki.
En ole pystynyt pukemaan syvintä ja raadollisinta tuskaani sanoiksi. En sitä tuskaa, jonka joutuu kokemaan silloin, kun elämäsi pahimmat traumat, jotka ovat pakokauhukokemuksina koteloituneet kehomuistiisi, tahtovat sinusta ulos purkautua. Ja vieläpä sellaisessa tilanteessa, kun muutenkin koet olevasi heikoista heikoimmillasi. K…

Ero - Eräänlainen kuoleman polku

Kuva
”Kyllä, se voi tuntua kuolemalta. Joskus se voi tuntua jopa pahemmalta kuin kuolema.” Noin psykiatrian poliklinikan hoitajani, joka toimii myös parisuhdeterapeuttina, sanoi minulle, kun kuvasin sitä kirkuvaa tuskaa, mikä sisimpääni repi edellisellä tapaamiskerrallamme. Erostani on kulunut nyt kaksi ja puoli kuukautta. Ensin sitä oli helppo paeta. Paeta johonkin uudenlaiseen keveyteen ja vapauden tunteeseen. Pian kuitenkin mennyt alkoi kolkutella sydämeni oven takana ja kaipuu vanhaan, tuttuun ja turvalliseen, alkoi tuntua kirvelevältä. Se tuntui niinkin kirvelevältä, että loin itselleni uuden pakokeinon. Kaivoin sisältäni vihan. Sen avulla suojelin itseäni särkymiseltä. Vihasin, jotta kipu ei tuntuisi niin musertavalta. Pakomatkani olisi voinut olla pidempikin, mutta koska rakkaus, jos se on kestänyt vuosikausia, ei kuitenkaan ikinä voi kuolla samaa tahtia kuin loittonevien askelten kaiku. Rakkaus nousee aina ennen pitkää vihan yläpuolelle. Ja rakkaus. Se se vasta alkoikin sisintäni k…

Ei sittenkään ainuttakaan psykoosia

Kuva
En ymmärrä. Milloin ihmeessä opinkaan kaikkien näiden vuosien jälkeen, etten olekaan elämäni aikana kokenut ainuttakaan psykoosia? Ja niin kuin niitä kaikkien lääkäreiden mukaan on ollut lukuisia. Vaikken koskaan väärää diagnoosiani, kaksisuuntaista mielialahäiriötä, itsessäni tunnistanutkaan, puhuin silti aina läpikäyneeni psykooseja. Puhuin traumaperäisestä psykoosialttiudesta. Eikä tajuntaani meinaa vieläkään mennä sekään, ettei minun oikeasti enää tarvitse taistella hoitavan tahon tuulimyllyjä vastaan. Minä todellakin olen tullut nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Vihdoinkin. Kaikkien tuskaisten viidentoista vuoden jälkeen, jolloin sisimpäni on tuota ymmärrystä osakseen kirkunut.
Edellinenkin blogitekstini, Psykoosioravanpyörästä perhoseksi, tulisi näin ollen kirjoittaa uudenlaiseen muotoon. Ei. Minun tapauksessani ei siis ole ollut milloinkaan kyse psykoositilasta. Ei liioin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Juuri eilen postitse saamassani lääkärinlausunnossakin lukee seura…